Uutiset
Elämää oppisopimuspalveluissa - eilen ja tänään
Koulutussuunnittelijamme Tarja Toiviainen muistelee vuosikymmeniään oppisopimuspalveluissa.
Helmikuu 1996. Astun ensimmäistä kertaa oppisopimustoimiston ovesta sisään vailla mitään käryä, mitä täällä pitäisi tehdä.
Imatran toimisto sijaitsi aluksi Koulukatu 5:n käytävällä; pieni huone, jonne oli ahdettu kolme pöytää, kirjoituskone (modernisti sähköllä toimiva!) sekä kaksi rahisevaa tietokonetta järkyttävine kuvaputkinäyttöineen. Kollega opetti ensimmäiset askeleet, mistä napista piti milloinkin painaa ja minkä näköistä paperia tuottaa. Korput lentelivät kovin tietoturvattomasti. Toinen kollega matkasi pitkin maakuntaa julistamassa oppisopimuksen ilosanomaa. Ei sentään enää hevostalleilla laskemassa hevosten lukumääriä (10 niitä piti olla tai enemmän, muutoin ei heppahoitajalle voitu oppisopimusta tehdä). Minä aloin hiljalleen päästä kartalle, mistä tässä kaikessa on kyse.
Melko pian heti töitteni alettua muutimme Koulukadun pihalla sijaitsevaan 2-kerroksiseen rakennukseen. Yhtäkkiä oli tilaa vaikka tanssiaiset järjestää. Vuosien varrella saimme lisää työvoimaa oppisopimuspalveluihin. Meidän seitsemän sakki kokoontui kerran kuukaudessa pöydän ympärille katsastamaan kokonaisuutta ja pähkäilemään tulevaa. Niitä pähkäilyhetkiä muistelemme edelleen. Myöhemmin alkoi oppisopimustoimiston väki taas vähentyä.
Ja sitten tuli vuosi 2018 ja reformi. Kerta rysäyksellä muuttui kaikki. Sihteerimme siirtyivät opintopalveluihin ja me suunnittelijat jakauduimme tekniikan ja palvelun alalle. Hetki mentiin näin ja sitten pääsimme pedagogisen johtajan alaisuuteen. Nyt on hyvä. Opiskelemme hymyssä suin tiimiorganisaatiota, se tuntuu kovin kotoisalta.
Solmittujen oppisopimusten lukumäärä on vuosien aikana heilahdellut yleisen taloudellisen tilanteen mukaan. 90-luvun alun laman taittuminen näkyi siten, että kun vuonna -92 uusia sopimuksia solmittiin Etelä-Karjalassa 70 kappaletta, niin kuuden vuoden kuluttua niitä tehtiin jo 665. Se oli karmea vuosi, jos oikein muistan. Työpaikalla käytiin aina kahdesti; ensin kertomassa perusasiat ja sitten hakemassa sopimukseen allekirjoitukset ja varmistamassa, että ensin kerrottu oli ymmärretty oikein. Nykyään uusien sopimusten vuosittainen määrä on vakiintumassa 400 molemmin puolin. Koronavuosi -20 aiheutti tähän notkahduksen, muttei niin pahaa, kuin alkuun pelkäsimme. Reformin myötä mukaan tuli myös ns. joustavat oppisopimukset eli palkalliset työssäoppimisjaksot. Ne ovat opettajien neuvottelemia ja niiden määrä on heti alusta alkaen ollut n.200-300 vuodessa.
Muutoksia on matkan varrelle sattunut. On tehty kehittämisprojekteja, vakso ykkösiä ja kakkosia, nosteita, korotettuja koulutuskorvauksia. Painopiste on ollut milloin yrittäjän oppisopimuksessa milloin sellaisissa opiskelijoissa, joilta tutkinto vielä puuttuu. Vaikka oppisopimuksen virallisesti määritelty tavoite ei ole koskaan ollut työllistyminen, niin tottahan sitäkin on seurattu. Ammatti- ja erikoisammattitutkinnot olivat pitkään kiintiöityjä; vaati sirkustrapetsitaiteilua saada kiintiö sopivasti ylittymään muutamalla kymmenellä, jotta seuraavana vuonna saataisiin taas lisää kiintiötä. Termit vaihtelivat säännöllisin väliajoin, hopsista tuli hoksi, näytöistä tutkintotilaisuus – ja sitten taas näyttö. Ihastuttavia kielikukkasia löytyi laista ja asetuksista; vanha kunnon teoriaopetus muuttui "koulutuksen järjestäjän oppimisympäristöissä tapahtuvaksi osaamisen hankkimiseksi". Laadi siinä sitten napakkaa esitettä ja ohjeistusta opiskelijalle.
Entisestä kahden työpaikkakäynnin periaatteesta olemme hiljalleen siirtyneet yhden- tai nolla-käynnin oppisopimusneuvotteluihin. Se on tehostanut ja nopeuttanut toimintaa huomattavasti. Oppisopimukset allekirjoitetaan nykyään sähköisesti ja palavereja pidetään pitkälti puhelimessa, sähköpostissa ja Teamsissa. Entiseen elämään verrattuna asiat tapahtuvat salamannopeasti, tästä saamme syyttää sekä samalla myös kiittää koronaa.
Kaiken kaikkiaan on kuitenkin antoisaa pörrätä kaiken tämän keskellä; opiskelijat, työnantajat, Sampon opettajat ja päälliköt sekä muu henkilökunta, ulkopuoliset oppilaitokset, TE-toimistot ja kaikki muut yhteistyökumppanit. Lopulta näkee, miten asiat nivoutuvat yhteen ja tuloksena on tyytyväinen tutkinnon suorittanut opiskelija ja kiitollinen työnantaja. Niistä hetkistä jaksaa edelleen ammentaa. Mutkia tulee toki aina matkaan, mutta mutkat on tehty oikaistavaksi. Vieläkin muistan sen iloisen opiskelijan, joka säännöllisesti leipoi meille korvapuusteja. Tai sen työnantajan, joka toi meille vuosikymmeniä sitten sieniveitset kiitoksena hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Pari viikkoa sitten omani katkesi tiskatessani. Melkein itkun päästin.
Maailma on siis muuttunut, Eskoseni. Oppisopimus on kuitenkin pysynyt kuta kuinkin entisellään. Edelleenkin kyseessä on työsuhde, edelleenkin oppiminen tapahtuu pääasiassa työpaikalla ja edelleenkin vanhempi taitaja opastaa nuorempaa kokelasta. Oppipoika – kisälli – mestari. Hyväksi koettu systeemi. Turha sitä on korjata, jos ei se rikki ole.
Tarja Toiviainen, koulutussuunnittelija, Sampon oppisopimuspalvelut